Postilaatikkoon ilmestyi viime syksynä viesti otsikolla "Työssäoppimaan Shanghaihin tai Intiaan" ja innostuksen aalto pyyhkäisi välittömästi ylitseni. Siitä alkoi viestien vaihto matkaa koordinoivan tahon kanssa. Aikatauluja hierottiin ja monenlaisia kuponkeja täytettiin.
Neljän viikon Intian vierailun tarjosi Opetushallituksen rahoittama projekti "Avaimet Intiaan", jossa yhtenä osallisena on myös Keski-Pohjanmaan ammattiopisto, jossa opiskelen tällä hetkellä media-alan ja kuvallisen viestinnän perustutkintoa. Kieltämättä pako pimeän tammikuun ajaksi vapaaehtoistyöhön lasten pariin FSL Indialle tuntui upealle mahdollisuudelle ja vieläpä kaikki kulut olisi katettu täysin. (EDIT 5.12.2019 korjattu projektin rahoittaja)
Kaikki tuntui kuitenkin jo alusta asti hieman sekavalle. Kohdekaupunki vaihteli, samoin ajankohta ja mahdollinen matkaseura. Viisumin myöntämisessäkin saattaisi tulla haasteita.
Lopulta aikataulu lyötiin lukkoon.
Lähtisin yksin.
Hakupapereihin kirjattiin, että menisin suorittamaan palan dokumentaarisen tuotannon opintoja ja koska myös voimaannuttava valokuvaus kiinnostaa minua, ehdotin heille siihen liittyvää projektia paikallisten tyttöjen parissa. Olisin myös ollut kiinnostunut dokumentoimaan arkielämää tai tekemään lasten kanssa yhteisen videoprojektin.
En kuitenkaan koskaan saanut tietää varsinaista toimenkuvaani ja luulen, että harteilleni olisi langetettu tavanomaisempia vapaaehtoisten työtehtäviä telttakoulussa, jossa he opettavat paikallisia katulapsia. Englannin opettamista, lasten ja vanhempien motivoimista ja tapaamisten organisointia, tietokonehommia, puutarhatöitä...
Sitten mietin, että kuka lyhyestä vierailustani lopulta hyötyy. Onko keskiössä minun kokemus vapaaehtoistöistä eksoottisessa ja jännittävässä maassa vai paikallisten todelliset tarpeet ja heidän etunsa ja mitkä ovat vapaaehtoisjärjestön motiivit ja hyödyt. Eettinen dilemma alkoi kasvaa aika suureksi.
Ja mikä minä olen työskentelemään lasten kanssa ilman minkäänlaista koulutusta! Sitä ei lasketa, että olen onnistunut kasvattamaan kelvollisen 16-vuotiaan naisenalun (enkä suoriutunut siitäkään yksin). Ehkä työ paikallisessa mainostoimistossa tai harjoittelu Bollywoodin parissa olisivat olleet lähempänä omaa osaamistani.
Henkinen väsymys ja matkastressi alkoivat painaa ja viedä yöunia. Ajatus matkasta Helsinkiin viisumia hakemaan tuntui sekin ylivoimaiselta, mutta raahautumalla konsulaattiin viisumin voi saada alle viikossa. Aikaa lähtöön oli enää 5 viikkoa ja postitse toimitetun viisumihakemuksen käsittelyaika on 3-4 viikkoa. Ja se postilakkokin vielä. Lentolippujen osto viikko ennen lähtöä on hieman riskihommaa, kun ei tiedä onko juuri siihen tiettyyn koneeseen tilaa ja hinnatkin on aina kalliimmat (lue: rahoituksesta olisi jäänyt siten vähemmän käyttörahaa).
Vaikka olen mielestäni jo aika rutinoitunut reissunainen, niin minulla meni pala kurkkuun, kun eilen selvisi, että kukaan ei olisi vastassa Mangaloren lentokentällä. 100 kilometrin mittainen matka yksin taitettavaksi kentältä kohteeseen alkoi paisua päässäni tuhanneksi kilometriksi. En ikinä selviäisi yksin lentokentältä taksilla bussiasemalle saatika, että löytäisin oikean bussin, jolla löytäisin Kundapuraan. Ja vaikka selviäisin fyysisesti, niin hajoaisin palasiksi ahdistuksesta ja stressistä.
Luovutin.
Siksi vietänkin Intian sijaan tammikuun Suomessa tietokoneen ääressä ja opiskelen animaatio- ja tehostetuotantoa. Toivotaan, että aurinko paistaisi edes kerran viikossa.
Kuvat kahden vuoden takaiselta Intian reissulta.
Hyvä tarina. En olisi itsekään yksin lähtenyt Intiaan, huolimatta siitä, miten uskomattoman kiehtova maa se onkaan! Matkoihin sisältyy niin paljon järjestämistä (varsinkin näihin pitkiin), että välillä on mieleen tullut minullakin, pitäisikö jättää väliin. Ihailen kaikkia, jotka jahtaavat unelmiaan ja myös niitä, jotka kääntävät kelkkansa. Tärkeintä on aina yritys, mutta sitten saa mielensä muuttaa!
VastaaPoistaTämä oli kyllä aika opettavainen prosessi. Ei ole aina helppoa kuunnella omaa kroppaa (siksi kaiketi moni suistuu työuupumukseenkin, myös minä pari vuotta sitten) ja tuntuu erityisen hienolta, että osasin tällä kertaa tiedostaa ja toimia sen mukaan, mitä kroppa ja mieli viestittivät.
PoistaOlen tätä sun suunnitelmaa vähän sivusilmllä seuraillut, mutta ollut hiljaa. Nyt sanot itse sen asian, mikä mulla on ollut itselläni mielessä, mutta en ole kehdannut ottaa esille:"Sitten mietin, että kuka lyhyestä vierailustani lopulta hyötyy. Onko keskiössä minun kokemus vapaaehtoistöistä eksoottisessa ja jännittävässä maassa vai paikallisten todelliset tarpeet ja heidän etunsa ja mitkä ovat vapaaehtoisjärjestön motiivit ja hyödyt. Eettinen dilemma alkoi kasvaa aika suureksi."
VastaaPoistaJust noin! Nämä vapaaehtoistyöt (ja erilaiset kummimatkat) eivät minusta auta avunsaajien todellisissa tarpeissa tai hyödytä heitä. Voisihan ne omat matkarahat antaa suoraan sinne, mutta se ei tietenkään olisi yhtä kivaa itselle. Nostan hattua sun päätökselle.
Ja ihan noin muutaman intialaisen yhteistyötahon kanssa sählänneenä tajuan hyvin kuinka ärsyttävää on myös huono ja aikaavievä organisointi.
Kiitos ihanasta kommentista! Olisit vain rohkeasti kommentoinut jo aiemmin :) Yritinkin vähän saada henkistä tukea päätöksen tekoon facebookin eräässä ryhmässä, mutta keskustelu siellä jäi laihaksi ja olen sitten aika yksikseni pohtinut näitä eettisiä kysymyksiä. On varmasti olemassa järjestöjä, jotka toteuttavat vapaaehtoisprojekteja eettisellä otteella, mutta tämä aihe on minulle aika vieras, niin en osaa sanoa tarkemmin. Kiinnostaisi kyllä tutkia tätä vapaaehtoistyökonseptia hieman enemmänkin.
PoistaUseammastakin lähteestä muistan lukeneeni, että erityisesti lyhytaikainen vapaaehtoistyö lasten kanssa ei niitä lapsia auta, päinvastoin, eli jos oikeasti moiseen lähtisi, niin siihen pitäisi sitoutua useiksi kuukausiksi, vähintään. Muutaman viikon välein vaihtuvat länkkärit eivät edistä lasten elämää oikein mitenkään.
VastaaPoistaToinen juttu on sitten tuo jo aikaisemmissakin kommenteissa viitattu Intian kaaottisuus. Vaikka kielen puolesta siellä onkin helppoa, sillä saahan intialaisten englannistakin edes jossain määrin selvää, niin muuten tilanteet ja kuviot usein vaihtuvat lennossa. Aikoinaan maassa ihan turistina olin välillä tosi tyytyväinen monen tähden hotellien rauhaan, jonne saattoi illalla vetäytyä ulkopuolista kaaosta hetkeksi pakoon!
Juurikin tämä Lyhytaikaisuus oli minulle lopulta yksi suurin eettinen ongelma, mutta Intian kaaottisuutta en ajatellut :) En tosin tarkalleen tiedä millaisella alueella harjoittelu olisi tapahtunut. Ehkä neljä viikkoa miljoonakaupungin sykkeessä olisi ollut vähän liikaa tällaiselle aistiaktiiviselle persoonalle.
PoistaAsialliset kuvat. Mutta et olisi kuitenkaan ollut ensikertalaisena Intiassa, silloin se vasta olisi ollut ankkalaa. Ymmärrän kuitenkin, mitä on, kun matkastressi kasvaa mahdottomaksi. Paljon puhutaan siitä, että pitää luottaa omiin fiiliksiinsä. Joskus se fiilis on sitä, ettei matka sovi sinne nyt. Ennen kaikkea, olet jo kertaalleen käynyt Intiassa ja maailmaa riittää.
VastaaPoistaKiitos asiallisesta kommentista, Stacy. Ihastuin kyllä Intiaan, kun siellä viimeksi kävin. Se on omanlaisensa maa kaikessa kauneudessaan ja kauheudessaan. Yritän nykyään välttää liiallista stressiä elämässä. Ehkä en enää siedä sitä yhtä hyvin, kuin ennen työuupumusta. Mene ja tiedä. Mutta hyvä, kun peruin reissun. Stressitasot laskivat välittömästi.
PoistaOlet perusteellisesti punninnut kaikki asiat vaihdon ympärillä ja rohkeasi päättänyt jättää väliin. Ihmiset harvoin tunnistavat ”luovuttamista” rohkeaksi teoksi, mutta mielestäni hyvin perusteltuna, miksipäs ei.
VastaaPoistaIhana oli lukea kerrankin tähän ratkaisuun päätyvä postaus. Kiitos siitä.
Kiitos ihanasta palautteesta. Kyllä tekee hyvää myös kirjoittaa siltä toiselta kantilta, kun kaikki ei ole ruusuista.
PoistaNo et ainakaan ole heppoisin perustein matkaa perunut, eiköhän tuo ollut tähän tilanteeseen sulle oikea ratkaisu. Kuka sitä tulevasta tietää, mitä sitten myöhemmin?
VastaaPoistaEhdottoman oikea ratkaisu ottaen myös huomioon kuinka paljon olen tehnyt hommia syksyn mittaan. Nyt saa ottaa joulukuun ja tammikuun vähän rennommin. Tulevaisuudesta puheenollen ilmoille onkin jo tullut yksi mieletön tilaisuus ensi talvelle, mutta siitä lisää myöhemmin.
PoistaItseään pitää aina kuunnella, ja jos joku asia ahdistaa enemmän kun ilahduttaa niin se on merkki siitä että idea ei ole hyvä tai että ajoitus ei ole oikea. Hyvä siis kun kuuntelit itseäsi, ja lopullinen päätös varmasti helpotti stressiä kovasti! :)
VastaaPoistaOman kehon kuunteleminen on yllättävän vaikeaa. Mun stressitasot kyllä laski heti, kun olin tehnyt päätöksen ja ilmoittanut siitä asianosaisille. Täytyy jatkossakin pitää huolta siitä, että toimii herkemmin sen mukaan, mikä tuntuu oikealta ja hyvältä.
PoistaKiitos rehellisyydestä; usein peruuntuneita (varsinkin omasta tahdosta) reissuja selitellään käytännön syillä, mutta oli kiva lukea rehellisesti se, miksi tähän päädyit.
VastaaPoistaVoluntourism on ihan älyttömän ongelmallinen ilmiö, sitä on tullut tutkittua paljon kehitystutkimuksen opintojen yhteydessä, mutta uskon että esim. dokumentaarinen kuvaus ja voimaannuttava kuvaus olisivat olleet paikallisella tasolla myös hyödyksi – sitä en tiedä, kuinka valmis intialainen kulttuuri olisi siihen naisten osalta, viimeaikaisen uutisoinnin perusteella.
Aurinkoista tammikuuta toivoen!
Kiitos rohkaisevasta palautteesta. En arvannut tekstiä kirjoittaessani, että sitä kiiteltäisiin rehellisyydestä, mutta selvästi tämän kaltaisille teksteille on tilausta kohdeoppaiden oheen. Oletko kirjoittanut voluntourismista jonnekkin? Haluaisin mielelläni lukea siitä enemmänkin.
PoistaHyvä, että teit juuri niin kuin itsestäsi tuntuu! Just niin pitää tehdä. Hieno kirjoitus muutenkin ja tunnelmalliset kuvat.
VastaaPoistaItseäkin oli alkanut ahdistaa siirtymiset tuossa tilanteessa ym.
Tulin vähän aika sitten sieltä Keniasta vapaaehtoistöistä. Oli todella hieno reissu, mutta paikoitellen myös tosi raskas.
Mukavaa, että pidit kirjoituksesta. Vapaaehtoistyökonsepti kiinnostaa kovasti, joten käyn ehdottomasti lukemassa sun Kenian seikkailuista (olettaen, että olet kirjoittanut siitä sun blogiin)
PoistaKuulostaa oikealta päätökseltä. Tästä juontui mieleeni parin vuoden takainen keissi, kun sain kutsun Pohjois-Koreaan. Olisi pitänyt osallistua johonkin seminaariin ja muihin juhlallisuuksiin. Olin jo lähdössä ja lähetin jopa passin tiedot lentolippuja varten, mutta sitten selvisi, että olisin lähtenyt yksin ainoana Suomesta. Mielikuvat itsestä seikkailemassa yksin jossain kiinalaisella lentokentällä ja Pekingin ruuhkassa välilaskun aikaan ei toden totta juuri lievittäneet stressiä. Päätin sitten jättää matkan kokonaan väliin ja se oli oikea päätös. Jos olisinkin selvinnyt kaikesta, niin se henkinen paine ja stressi olisi ollut sitä luokkaa, etten olisi nauttinut matkasta yhtään.
VastaaPoistaFyysisesti olisit varmasti selvinnyt ruuhkasta ja löytänyt oikeaan osoitteeseen, mutta onko se sen arvoista, jos kurkkua kuristaa ja sydän pyrkii rinnasta ulos. Yleensä olen kyllä sitä mieltä, että juurikin puskemalla itseään äärirajoille ja mukavuusalueen ulkopuolelle saavuttaa upeita asioita, mutta joskus ei vain kertakaikkiaan ole voimia. Hyvän ratkaisun teit, kun et lähtenyt.
PoistaNiin ymmärrän sua tässä tilanteessa! Yksin on tuollaiset asiat paljon haastavampia kuin että olisi jonkun toisen kanssa jakanut tuota tuskaa. Kokemus olisi varmasti ollutkin hieno!
VastaaPoistaKokemus olisi varmasti ollut ikimuistoinen ja eihän sitä tiedä, jos joskus eteen tulee uusi mahdollisuus ja vielä matkaseuran kanssa :)
Poista